Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on May 16, 2024 13:36:02 GMT
Vasikka
ke 15.5.2024
Yleensä pyöräilen tallille rakkaalla maastopyörälläni. Tällä kerta äiti tuli kuitenkin hakemaan minut autolla, sillä menemme illaksi mummolaan. Kävelin sinisen Toyotamme luo jalat jäykkinä Tuuren kannustuksesta. Hevonen on minulle verrattain uusi tuttavuus, joten en ole vielä keksinyt keinoa saada sitä innostumaan - tai sen puoleen edes liikkumaan.
Äiti oli kerennyt varata etupenkin, joten rojahdin takapenkille puhelinta selaavan pikkusiskoni viereen. Minut huomatessaan hän alkoi tapansa mukaan kysellä tunnista ja sen kulusta, ahtaen välillä useamman kysymyksen samaan lauseeseen. Hevosista puhuessaan hän on oikea papupata. Hän muistaa sekä Helmiksen hevoset, että tuntilaiset nimeltä paremmin kuin minä itse, vaikkei ole käynyt yhdelläkään tallin tunnilla. Minun mielestäni hänen rupattelunsa on kuitenkin mukavaa. Isä ei ymmärrä hevosista tuon taivaallista ja äidin ratsastusvuosista on kulunut niin kauan, että kumpikin on aika pihalla nykyisestä tallitoiminnasta. Kyllä hekin toki kuuntelevat, mutta ainoastaan Pinja oikeasti ymmärtää, mistä puhun.
”Sun pitää antaa enemmän pohjetta ympyrällä, niin se ei pudota raville.” hän neuvoi kuunneltuaan tarinani tehtävän laukkaympyröistä.
”Niin varmaan pitäis. Meinaa vaan jalkkari aina lähteä...”
”Kyllä se sit ajan kanssa.” Pinja totesi asiantuntevaan äänensävyyn. Hän näytti keksineen yllättäen jotain kaivaessaan puhelimen taskustaan salamyhkäisen näköisenä.
”Kannustin viimeks Manua ympyrällä vähän liikaa, kun se oli alkuun niin laiska." hän aloitti hihitellen.
"Kato mimmonen hyppy sit tuli.”
Näen, kuinka TikTok-video alkaa pyörimään. Musta ruuna aloittaa laukkaympyrän tahmeasti, mutta säntää pohkeet saatuaan holtittomasti esteelle, jättäen kuitenkin Pinjan toiselle puolelle puomien kolinan seuraamana.
”Eikö tuo este oo aika korkea?” Kysyin epäilevästi, “Näyttää tyyliin metriltä.”
”No siis 90 cm.”
”Eli melkein metri.” täsmensin.
”Mut siis tää oli valmennus. Niillä voi hypätä korkeampia” Pinja intti närkästyneenä.
”Niin, mutta tuo on okseri. Ei millään pahalla, mut et ollu muutenkaa pääsemäs tuohon hyppyyn mukaan.” tuhahdin ja ristin käteni. Oliko siinä perässä vielä toinen este? ”Näytäpä se video uudelleen.” vaadin ja yritin napata puhelinta Pinjalta.
”No enkä näytä. Hanki ite TikTok ja kato sieltä.” hän nosti puhelimen ikkunaa vasten ja työnsi minut kauemmas.
”En hanki kun-”
”Mikä video?” Äiti huikkaa yllättäen etupenkiltä. Hän ei ollutkaan niin uppoutunut radion kuuntelemiseen, kuin mitä olin luullut.
”Ei mikään. Siis ihan vaan semmonen ratsastusvideo.” Pinja esitti ja työnsi puhelimen vaivihkaa taskuunsa. Näin, kuinka äiti katsoi Pinjaa takapeilin kautta. Vetäisin henkeä.
”Pinja putosi viime viikolla Manulta ja laitto sen Tiktokkiin!” möläytin ennen kuin Pinja sai läimäistyä käden suulleni. Hän sihahti minulle, mutta tarkkaili pelokkaana sivusilmällä äitiä. Heilautin Pinjan käden pois ja lysähdin syvemmälle penkkiin. Tästä tulee pitkä ajelu…
”Milloin?” Äiti tivasi.
”No sillä valmennuksella. Ei se mikään iso juttu ollut, se vaan vähän innostu. ” Pinja yritti pelastaa tilannetta. Äidin terävästä katseesta päätellen se ei ollut onnistumassa.
”Nuo valmennukset ovat muutenkin epäilyttäneet minua, ensi kerta saa luvan jäädä välistä.” hän päätti, saaden vastaansa epätoivoisia vastalauseita Pinjalta. ”Ei mitään muttia.” Äiti keskeytti. Pinja vaistosi, että nyt ei kannatanut alkaa väittämään vastaan ja painautui tömähtäen takaisin selkänojaa vasten.
Näin hänen muodostavan huulillaan kirjaimet V-A-S-I-K-K-A, mutta vain mulkaisin hänen suuntaansa ja jatkoin ikkunasta ulos tuijottelua. Itsepähän leveili, kyllä äiti ennen pitkää olisi asiasta kuullut joka tapauksessa. Yritin keskittyä tuttuihin maisemiin. Kuvittelin Tuuren laukkaamassa ohi vilistävien peltojen halki pitkä kaksivärinen harja tuulessa hulmuten. Hyppäisiköhän se ojien yli, jos tarpeeksi kannustaisi? Yritin kuvitella vielä itseni Tuuren selkään hurjastelemaan, mutta kuva hajosi mielikuvitus-Tuuren tehdessä äkkipysähdyksen herkullisen ruohomättään eteen. Sentään mielikuvitus-Tinollakin oli kypärä päässä.
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Apr 2, 2024 19:44:34 GMT
Hoidokkiunelmia
ke 3.4.2024
En oikein tiennyt, mitä odottaa noustessani lehmäkuvioisen tamman selkään. Uudella hevosella meneminen jännittää edelleen joka kerta. Mimmi oli luiminut satulavyön kiristämisen aikana, joten nostin jalkani satulan yli varovaisesti ja pidin ohjista tiukasti kiinni. Hevonen kuitenkin vain kuulosteli maneesin menoja pää kääntyneenä uraa jo kiertäviä poneja kohti, ja maiskutteli kuolaimiaan rauhallisesti.
Käynti pysäytyksineen sujui hyvin tavanomaisesti. Mimmi ei vaikuttanut erityisen reippaalta, joten nostin ravin jännittämättä sen kummempia. Tamma kiihdytti askeleitaan kuuliaisesti heti ensimmäisestä pohkeesta ja aloin keventämään kummastuneena. Nostinko todella ravin? Tämähän ei pomputa juuri ollenkaan, ihmettelin ja kurkkasin harjan vierestä etujalkoja. Kyllä, ne liikkuivat ravin tahtiin. Viivi naurahti nähdessään ilmeeni ja kertoi monen reagoivan samoin ratsastaessaan Mimmillä ensimmäisen kerran. Hän kehotti keventämään pehmeää ravia matalammin, joten yritin olla pomppaamatta pystyyn joka toisella askeleella. Kokeilin myös mennä salavihkaa muutaman askeleen harjoitusravia yhdellä ympyröistä. Yleensä pompin siinä niin, ettei tunnin jälkeen kehtaisi istua pyörän selkään, mutta nyt ravi tuntui suorastaan mukavalta. Hymyilin tehdessäni ympyrää loppuun ja rapsutin Mimmin kaulaa. Upea hevonen!
Viivi asetteli puomeja pitkälle sivulle kertoessaan tunnin päätehtävää, eli puomien harjoittelua. Muistan, että menimme niitä jo kerran. En silloin uskaltanut kannustaa Tuurea tarpeeksi, joten puomit menivät aika laahaten ja perästä kuului useampi kolahdus. Mimmi vaikuttaa tosin (etenkin Tuureen verrattuna) aika reippaalta. Entä jos se innostuisi liikaa? Aloitin tehtävää mahdollisimman rauhallisesti. ”Tinolle vauhtia! Kädet alhaalla.” Viivi huikkasi, kun lähestyin puomeja laukassa. Laskin käsiäni alemmas, mutta nykäisin samalla vahingossa ohjasta – unohdin tietenkin myös antaa pohkeet. Mimmi hidasti närkästyneen oloisena ja ravasi puomien yli. ”Tino uudelleen! Tällä kertaa laukassa, valmistele aikaisemmin ja tee vaikka ympyrä.” Viivi neuvoi perään.
Käänsin Mimmin takaisin tehtävälle ja ravailin nolona muiden ohi. Nostin laukan uudelleen ja aloin tällä kertaa tekemään ympyrää, jossa tasasin ohjat hieman lyhyemmiksi. Onneksi laukkakin oli ravin kaltaisesti mukavan pehmeä, joten siinä istumiseen ei tarvinnut kiinnittää hirveästi huomiota. Lähestyin puomeja ja pidin huolta käsien paikasta. Kohta se tulee, onko vielä liian kaukana? Ehtiikö Mimmi yli vai- Tunsin, kuinka Mimmi ponnisti puomin yli isolla askeleella, kuin se olisi este. Menetin tasapainoni ja rojahdin Mimmin kaulalle sen tömähtäessä puomin yli, mutta sain onnekseni otettua harjasta kiinni. ”Tuli hankala askel, Mimmi teki ihan oikein! Harjasta kiinni ja pystyyn.” Viivi kailottaa rauhoitellen. Mimmi jatkoi eteenpäin laukkaamista ja kiihdytti tahtia huomattuaan ratsastajan olevan pois pelistä. ”Pystyyn ja pidätteitä!” Kuului takaapäin, kunnes sain vihdoin pukattua itseni kunnolla satulaan ja kiristettyä ohjia. Mimmi hidasti kiltisti raviin ja sain sen uralle muiden perään.
Sydän hakkasi edelleen, kun katsoin Oliverin suorittavan tehtävää Pamelan kanssa. Yritin rauhoittaa käsien tärinää, vuoronihan on pian seuraavana.
”Mimmi hyppää mieluummin turhan kaukaa, ku turhan läheltä. Kannattaa varautuu vähän etuajoissa, niin pääsee aina mukaan.” Oliver huikkasi ratsunsa harjan yli.
”AI, joo.” Katsoin yllättyneenä taakseni. Missä vaiheessa Oliver saapui? En kerennyt nähdä Pamelan ylittävän puomia, olin kai kääntynyt käsieni puoleen. Edessä oleva ratsukko lähti raville, joten nyökkäsin Oliverille ja lähdin jo käynnissä eteenpäin. Hänhän menee Mimmillä usein ja tietää varmasti tamman temput. Aloitin laukan kuten viimeksikin ja tein varalta jälleen ympyrän. Hermostus meinasi taas ottaa vallan, mutta laskin käteni alas ja nousin satulasta jo pari askelta ennen puomia. Mimmi ylitti puomin tällä kertaa pienellä ja maltillisella hypyllä, jolloin pääsin takaisin satulaan ilman suurempia kommelluksia. ”Hyvä Tino! Mimmille riittää.” Viivi kehui tyytyväisenä ja viittoi seuraavalle ratsastajalle merkin tulla tehtävälle. Taputin hengästyneenä tammaa kaulalle ja hidastin ravista käyntiin. Olo oli yhä jännittynyt, mutta tyytyväinen. Kerrankin loppui onnistumiseen!
..
Harjailin Mimmiä karsinassa. Olin jo unohtanut luimimisen tuntia edeltävän varustuksen aikana ja muistelin vain tyytyväisenä onnistunutta puomia. Kuulin jonkun astuvan tallirakennukseen ja lompsivan karsinan oven eteen.
”Mitä Mimmi?” Oliver huikkasi pujottaessaan rennosti kätensä oven yli. Hevonen nuuhkaisi sitä, mutta totesi harmikseen herkkujen puuttuvan ja jatkoi purujen hamuamista, kuten aiemminkin. Niin, Jadea ei olekaan näkynyt tänään tallilla. Hän ja Oliver hengaavat usein, joten Oliver on varmaan eksynyt luokseni juttuseuran puutteessa.
”Kiva! En ihmettele, että tää on sun lemppari.” naurahdin hermostuneesti. Ratsastinko hänen lemppariaan huonosti? Analysoin pojan ruskettuneita piirteitä ja totesin helpotuksekseni, ettei hän näytä ollenkaan vihaiselta. Pikemminkin pirteältä. En tiedä, olenko koskaan nähnyt Oliveria pahalla tuulella.
”Mimmi on ihana.” Oliver leperteli hevoselle ja yritti saada sen huomion. Toivoin kuitenkin, ettei hän tulisi karsinaan, vaikka hoitaakin Mimmiä. Hevosen rapsuttelu tunnin jälkeen on minulle tärkeä osa tallilla käymistä. Olisipa sitä enemmän! Onneksi Oliver näytti pysyvän kohteliaasti oven toisella puolella, joten siirryin harjan pariin.
”Onko sulla hoitsua?” hän kysäisi, vilkaisten minua hattunsa alta.
”Ei, oon vielä niin alottelija.” Vastasin Mimmin harjaa selvitellen. ”En uskaltaisi ratsastaa yksin.” perustelin vähän nolona. Hän on varmasti ratsastanut pidempään kuin minä, ymmärtääkseni hän hoiti Mimmiä jo ennen kuin saavuin tänne.
”Niin, no mut eihän sun oo pakko ratsastaa.” Oliver totesi kannustavasti. ”Voit kans ihan vaan hoitaa sitä.”
”Jaa, en tiennytkään.” Olen salaa mietiskellyt hoidokkia, mutta vastuu on tuntunut liian suurelta. Hinku tallille on kuitenkin kova: tunti viikossa ei tunnu riittävän millään! Kenetköhän ottaisin hoidokiksi? Pamelalla on tullut mentyä jonkin verran, mutta Impi on myös kiva. Totta puhuen olen hieman ikävöinyt isoa valkoista tammaa nyt kun vaihdoin tuntia. Tuure on tupsujalkojensa kanssa niin hauskan näköinen ja se on hoitaessa tosi kiltti, vaikka onkin ratsastettaessa hidas…
”Kannattaa ottaa hoidokki, saa paremman tekosyyn lorvia tallilla.” Oliver keskeyttää pohdintani hyväntuulisesti.
”Kuhan et ota Mimmiä.” Hän laittoi hatun syvemmälle päähänsä ja nyppäisi heinänkorren suupieleensä. ”Täällä on tilaa vain yhdelle hoitajalle” hän imitoi länkkäreitä hitaalla ja matalalla äänellä, kaviokoukun toimittaessa pistoolin virkaa, kun hän puhalsi siitä dramaattisesti savut. Nauroin ääneen, tällä kertaa ilman hermostuneisuutta. Näin hyvältä talliporukalta saan varmasti apua, jos jokin mietityttää hoidokin kanssa. Kyllä minä uskallan. Kunhan vielä saisi valittua hevosen…
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Feb 4, 2024 14:44:02 GMT
Uudenvuodenlupaus ke 31.1.2024Istuin Pamelan tutussa keinuvassa käynnissä sen kiertäessä tottuneesti maneesiin hiekkaan tallautunutta kaviouraa. Oli täydellinen ratsastussää ja olin suoriutunut varustuksesta jo lähes täysin itsenäisesti. Toki hoitaja seurasi vierestä, mutta hänen ei tarvinnut kuin huomauttaa satulavyön löysyydestä. Aamu oli siis alkanut suorastaan loistavasti. Huomasin kuitenkin jännittäväni reisiäni ja puristavani Pamelan kaulalla roikkuvia ohjia satulan etukaarta vasten. Tämä on ensimmäinen tuntini uudessa ryhmässä. Tiia oli todennut joulun aikaan, ettei minun kannattaisi uusia alkeiskurssia ja että taitoni riittävät ryhmänvaihdokseen. Olin kuitenkin viime viikolla sairaana ja jouduin ensimmäistä kertaa perumaan ratsastustunnin. Entä jos missasin jotain tärkeää? Entä jos tuntilaiset muodostivat jo ryhmiä ja jäin ulkopuolelle? Katselin hermostuneesti ympärilleni. Alkeiskurssilla kaikki ratsastajat olivat minua nuorempia ja nopean silmäyksen perusteella Jatko 1 ei näyttänyt rikkovan kaavaa. Rapsuttelin Pamelan paksua talvikarvaa hajamielisenä. Olin toivonut löytäväni samanikäistä talliseuraa, mutta kaikki ikäiseni aloittivat aikaisemmin ja ovat jo paljon minua korkeammalla tasolla. Sain pienellä urkkimisella selville, että luokallani oleva Jade todella omistaa näkemäni upean valkoisen hevosen ja kilpaileekin jo sillä. Siinä vaiheessa, kun saavutan ikäiseni, he ovat jo varmaan olympialaisissa! Viivin käsky ottaa ohjat ja vaihtaa suuntaa herätti minut kuitenkin epätoivoisista pohdinnoistani ja sai minut keskittymään taas hevoseen. Tunnin teemana on ilmeisesti vanhojen taitojen muistelu ja mieleen palauttelu. Huokaisin helpotuksesta niin syvään, että Pamela käänsi kummastellen korvansa minua kohti. Taputin sitä jälleen, nyt kuitenkin aiempaa rohkaistuneempana. Kerkesin jo pelätä, että tekisimme jotain hankalia laukkatehtäviä tai sitä pelottavalta kuulostavaa pohkeenväistöä, josta Pinja joskus puhuu. Tästä minä kuitenkin selviäisin, etenkin Pamelan kanssa. Alkuravit sujuivat tavanomaisesti. Pamela puksutti eteenpäin omaa tasaisen hidasta vauhtiaan, mutta tamman hitaus on aina ollut mielestäni rauhoittavaa, joten olin vain tyytyväinen. Viivi huomautti kuitenkin vauhdista aina ohi mennessäni, joten yritin maiskuttaa polleen vähän lisää puhtia. Se ei paljoa korvaansa letkauttanut näille pyynnöille saatuaan mennä rennosti koko verryttelyn, vaan lisäsi vauhtia parin askeleen ajaksi ja hidasti taas itselleen mieluisaan tahtiin. Suunnanvaihtoon mennessä tuntui siltä, että olen hiestä märkä, vaikka en ollut saanut raviin vielä minkäänlaista muutosta. Viivi selitti meille tunnin varsinaisen tehtävän laukannostoineen päivineen. Tunnin alussa vatsassa kipristellyt jännitys palasi taas ja tiukensin otettani ohjista. Laukannostot ovat tällä hetkellä varmaan suurin heikkouteni. Tuntuu, että vaatii kokonaisen ympyrän harjoitusravia, ennen kuin saan hevosen edes ajattelemaan laukkaa, saatikka lopulta nostamaan sitä! Jalat tuntuvat heiluvan noston aikana ihan miten sattuu, vaikka kuinka yritän keskittyä pitämään ne paikallaan. Onneksi Pamelan ravi on kuitenkin vähemmän pomppuisa kuin Impin, yritän rohkaista itseäni. Aloittelemme tehtävää ja omaksi huojennuksekseni Pamela alkaa heräillä laukan tultua mukaan. Nostoissa menee hetkisensä, kun meinaan tasapainon kadotessa ottaa tukea ohjista, jolloin hevonen pysähtyy niille sijoilleen. Saan kuitenkin tehtyä vasempaan kierrokseen kaksi hyvää nostoa, joissa en heilahtanut liikaa eteenpäin tai nykäissyt ohjasta. Oli jo aika vaihtaa suuntaa ja jatkaa samaa tehtävää pienillä muutoksilla oikeassa kierroksessa. Lähestyin lyhyellä sivulla odottavaa laukkaympyrää ja yritin hahmottaa, missä kohdin laukka tuli nostaa. Niin, tämähän on eri kierros, niin jalat pitää laittaa toisinpäin. Kumpi pohje menikään sinne taakse? Katselin pulmissani sisäjalkaani ja yritin muistella sen oikeaa paikkaa. ”Tehtävältä tulevaa väistetään, Tino!” Viivi huomautti kuuluvasti. Katsahdin ylös jaloistani ja huomasin olevani törmäyskurssilla laukannostoa aloittelevaan laikukkaaseen hevoseen. ”Anteeksi!” huikkasin nolona ruskettuneelle pojalle, joka yritti jarruttaa hevostaan päästääkseen minut ohi, nyt kun olin jo peruuttamattomasti hänen hevosensa edessä. Ravailin kyyryssä mahdollisimman nopeaa pois tieltä, jotta poika saisi tehtyä uuden ympyrän ja noston. Soimasin itseäni. Miten en tajunnut katsoa eteeni? Millaisen vaikutelman Viivikin minusta saa, kun tunaroin näin heti ensimmäisellä tunnilla… Seuraavilla ympyröillä katsoin erityisen huolellisesti ympärilleni ja keskittyessäni muuhun huomasin nostojen sujuvan hieman paremmin. Jalat heiluvat edelleen, mutta asento pysyy paremmin oikeana ilman yliajattelua, tuumailin. Laikukkaalla hevosella ratsastava poika meni taas edelläni ja pidin häneen kunnioittavan kahden hevosen välin. En ollut alkuun tunnistaa poikaa ilman cowboy-hattua ja farkkuja, mutta nyt huomasin hämmästyksekseni sen olevan tallilla pyörivä Oliver. En tiennyt, että hänkin käy tunneilla. Enkä etenkään sitä, että hän olisi suunnilleen samantasoinen! Ehkä voisin saada hänestä ystävän, ajattelin toiveikkaana. Ellen nyt pilannut mahdollisuuksiani sillä ympyrällä…Oliver ei kuitenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan aiemmasta sähläyksestäni. Rehellisyyden nimissä vaikutti siltä, että hän oli unohtanut asian kokonaan, sillä hän oli itse kaahata hevosellaan kylkeeni saatuaan sen kierroksille ja jouduttuaan hitaamman Pamelan perään. Loppukäynneissä totesin tunnin sujuneen oikeastaan ihan hyvin. Ei tämä tunti eroakaan taitotasoltaan niin hurjasti alkeistuntien loppupäästä, vaan jatkaa suunnilleen siitä mihin jäätiin. Osa ratsuista on vaihtunut, mutta Pamela on kuitenkin yhä mukana, joten aivan kaikki ei ole sentään muuttunut. Ehkä osa muutoksista on myös hyväksi, ajattelin vilkuillessani sivusilmällä Oliveria, jonka kanssa en kuitenkaan vielä uskaltautunut puhumaan. Rojahdin sen sijaan Pamelan kaulalle loppukaartoon. Suljin jopa silmäni hetkellisesti, nenä täynnä ihanaa hevosen tuoksua tamman seisoessa kiltisti paikoillaan. Kuiskasin sen vaaleaan harjaan juuri keksimäni myöhäisen uudenvuodenlupauksen: ”Tänä vuonna aion hankkia tallilta kavereita.” . . . //(Pakko mainita tähän, että päädyin jotenkin näkemään unta helmiksestä Oliver oli saanut vakuutettua Tiian siitä, että talli muutetaan ranchiksi. Siellä tallilaiset sitten innoissaan lassosivat karjaa Tiian johdolla täydessä sekamelskassa ja Oliver oli ikionnellinen) XD
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Jan 19, 2024 12:28:00 GMT
Hei! Tino vois siirtyä jatko1-kurssille
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Dec 6, 2023 11:30:35 GMT
ma 4.12.2023
Kultaa ja omenoita, muttei kultaisia omenoita Eli tämä remmi menee suun vierestä ja tuo toinen turvan yli…Asettelin suitsia jo tutuksi tulleen Impin päähän hevosen seisoessa paikallaan kärsivällisesti. ”Joo aivan oikein, laita vielä turpahihna tuosta ali.” Mikah neuvoi. Noh, ainakin meni melkein oikein, ajattelin suitsia korjatessani. Viime kertaan verrattuna nämä ovat ainakin oikein päin, mikä oli jo suuri voitto. Lähestyvän hevosen pärskähdys sai minut hätkähtämään. Olin näkevinäni silmäkulmastani tutun hahmon astelevan käytävälle kavionkopseen saattelemana. Käännyin katsomaan ja huomasin yllätyksekseni olleeni oikeassa. Luokkalaiseni Jade käveli käytävällä suurta ja kiiltävää valkoista hevosta taluttaen. Valppaasti asteleva olento näytti aivan joltakin hienolta kisahevoselta, sellaiselta, jolla hypitään talon korkuisten esteiden yli joissakin prameissa tapahtumissa. Jade ei näyttänyt kuitenkaan olevan moksiskaan tämän uljaan olennon läsnäolosta, vaan talutteli hevosta rauhallisesti aivan kuin tekisi niin joka päivä. Itse asiassa ehkä hän tekeekin niin joka päivä. Jade oli pukeutunut hevosen kanssa yhteensopiviin varusteisiin ja näytti lumisista saappaista huolimatta yhtä arvokkaalta. En edes tiennyt, että hän ratsastaa, ajattelin hämmentyneenä Jaden kävellessä ohi. Liikumme tosin koulussa ihan eri porukoissa, joten en rehellisyyden nimissä tiedä hänestä paljoa mitään. Hän osaa olla melko kiihkeä sille päälle sattuessaan, joten en ole oikein uskaltautunut tutustumaan. Mikah katseli kuitenkin kelloa sen näköisenä, että ajatukseni palasivat takaisin tulevaan tuntiin. Keräsin ohjat käteeni ja olin jo astumassa ulos karsinasta, kun huomasin pään tuntuvan kumman kevyeltä. ”Niin, kypärä!” -- Tunti oli mennyt oikein hyvin ja talutin Impiä voitonriemuisena kohti tallia. Niin, sain taas taluttaa itse! Eipä se Impi tosin minkälaisia temppuja tee, kävelee vain rennosti vierellä, vaikka kuka pitelisi. Annoinkin käsieni rentoutua ja katselin polkua ympäröiviä puita. Lunta oli jo kasautunut hienoisina kerroksina kattojen ja aitojen päälle. Kuvittelin itseni laukkaamassa lumessa puita väistellen, valkea hevonen maastoon sulautuen… Yllättäen Impi nykäisi voimakkaasti oikealle. Tarrasin vaistomaisesti kiinni ohjista ja sain kuin sainkin pidettyä ne kädessä, mutta tulin vedetyksi hevosen mukana. Muksahdin vatsalleni ja näin, kuinka Impin pitkät ja vahvat takajalat olivat suoraan edessäni. Nyt se potkaisee! Suljin silmäni ja odotin jännittyneenä kovaa pamausta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Kuului vain hamuamisen ääniä ja tyytyväistä rouskutusta. ”Voi vietävä, Impi pois omenoiden luota!” Tiia huusi kentän reunalta tilanteen äkättyään. ”Nii, ja ei kai sattunu?” hän hoksasi kysyä perään. Tunnustelin oloani ja totesin, etten varmaan saanut edes mustelmaa. Pudistin päätäni ja heilautin kättä merkkinä Tiialle. ”Vieläkö niitä omenoita löytyy lumen alta, vastahan Eveliina ja muut keräsivät niitä aivan säkkitolkulla. Ihmepuu tämä.” kuulin Tiian päivittelevän kaukaisuudessa. ”Noh, Impi, jatketaanpa matkaa! Sait jo ahmaistua kaksi, tiedäs että nää et tänä iltana saa ennää yhtään enempää. Mie huomaan nämä siun temput…” Tiian lähestyessä sormeaan heristellen Impi siirtyi kiltisti takaisin polulle odottamaan, että kömmin ylös. Huomasin noustessani maassa jotakin kimmeltävää omenankantojen joukossa. Ojensin käteni ja nostin lumesta kultaisen kaulakorun, joka esitti hevosenkenkää. Näytin sitä Tiialle. ”Jaa-a, en ole meidän tallilla ainakaan aiemmin nähnyt.” Tiia sanoi korua tarkastellen. ”Tää on sen verran nätti, että mie kyllä muistaisin. Vie vaikka tuonne toimistoon, ei tätä löytötavaralaatikkoon uskalla jättää.” hän päätti ja ojensi korun takaisin minulle. Sain vietyä Immen karsinaan ilman sen suurempia kommelluksia. Olin ollut aiemminkin mukana purkamisessa, joten satulavyön irrotus ei tuottanut ongelmia. Suitsissa oli kuitenkin niin paljon remmejä, että hain hetken häseltämisen jälkeen käytävällä pyörineen Mikahin jälleen apuun. Hän autteli varusteet pois tottuneesti ja näytti minulle, kuinka vain kaksi remmeistä tarvitsee avata. Tämähän selittää paljon, ajattelin nolostuneena. Impi seisoi toimituksen aikana kiltisti, eikä kulunut aikaakaan, ennen kuin se pääsi nauttimaan iltaheinistään varusteettomana ja puhdistettuna. Katselin vielä mietteliäänä löytämääni korua. Se näytti aivan uudelta, eikä siinä ollut yhden yhtä naarmua lumessa olosta huolimatta. Koru näytti kiinnittäneen myös Mikahin huomion. ”Hei, tuo koru.” hän katseli kultaista hevosenkenkää epäuskoisen näköisenä. ”Mistä oikein löysit sen?” ”Tämän? Se on pudonnut jollakulla omenapuun viereen.” selitin ja kääntelin korua kädessäni. ”Tiia ei tiennyt kenen tämä on, niin vien löytötavaroihin.” ”Tiia..” näin Mikahin jäykistyvän heti kun nimi mainittiin. ”Tiia siis näki sen..” hän mutisi hiljaa itsekseen lähes kuulumattomalla äänellä. ”Niin, Tiia.” Toistin. Mikah haroi hiuksiaan suorastaan epätoivoisen näköisenä. Mikä hänellä oikein on? ”Toimisto taitaa olla tuollapäin, minäpä-” ”Ei, ei tarvitse!” Mikah hätäili ja astui lähemmäs. ”Tuota, taidan tietää, kenen se on.” hienoinen puna levisi hänen kasvoilleen lauseen myötä. ”Jaa, jos se on sinun, niin ota vain.” Eipähän tarvi kävellä ylimääräistä, ajattelin. Olisi voinut heti alkuun sanoa, ulkona alkaa olla jo pimeä. ”Ei kun siis yhen, tuota, kaverin puolesta haen.” Puna oli noussut jo korviin saakka. Miten ihmeessä yksi kaulakoru voi saada hänet nolostumaan näin paljon? Paitsi jos… Nyt ymmärsin yskän. Ojensin korun Mikahille suorastaan juhlallisesti. ”Hieno on, sopii sinulle varmasti.” sanoin rohkaisevasti ja näytin Mikahille peukkua. Joskus aikoinaan tytöt tirskahtelivat, kun yritin käyttää koruja ala-asteella. En kuitenkaan usko aikuisten olevan enää yhtä lapsellisia. Monet julkkismiehetkin käyttävät nykyään koruja, tuumailin. Mikah näytti kuitenkin lähinnä hämmentyneeltä. ”Jaa, niin noh, asiahan ei ole niin vaan…” hän aloitti jälleen ja yritti etsiä sanoja, mutta luovutti lopulta huokaisten. ”Kiitos.” hän nyökkäsi ja tunki korun varovaisesti taskuunsa. Hän näytti yhä melko lannistuneelta, joten mainitsin vielä, kuinka Tiia oli kehunut korua ja pitäisi sitä varmasti tyylikkäänä. Tiian mielipiteestähän hän oli niin huolissaan. Tämä näytti vihdoin piristävän Mikahia, joka käveli ulos tallista kevein askelin, taskustaan kiinni pidellen. Päivän hyvä teko tehty, ajattelin tyytyväisenä. Onneksi tajusin mistä oli kyse. Ehkä hän vielä joku päivä rohkenee käyttämään sitä täällä tallilla. Pitääpi yrittää bongata, päätin pyörää kohti suunnatessani. (Halusin laittaa tän vasta piirroksen jälkeen nii tuo apulaiset hoi-tuli tosi myöhässä, teksti oli kumminki hauska nii jätän sen siihen !)
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Nov 20, 2023 18:05:36 GMT
ma 20.11.2023
Pamela ja tino <3 Olin ihan satavarma et kentän polulla ois puita mut eipä ollutkaan, muisti petti...Noh, ehkä loppukäynnit pidettiin maastossa tai jotain! :Dd
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Sept 18, 2023 10:39:56 GMT
ma 13.9.2023
Iso Kiltti Jätti
Tässä sitä nyt oltiin. Seisoin kentällä neljän muun tuntilaisen kanssa odottamassa, että opettaja saapuisi paikalle. Lainakypärä puristi hieman takaraivosta ja kengät hankasivat kantapäätä ikävästi, koska olen tottunut käyttämään pelkkiä lenkkareita. Niin, ja pitelin nyt suitsista ihka oikeaa hevosta. Vilkuilin jatkuvasti sivusilmällä vieressäni hönkivää valtavaa valkoista olentoa, joka seisoi onnekseni kiltisti paikoillaan. Sain kuulla ennen tuntia, että sen nimi on Impi ja että se on erittäin rauhallinen ja ystävällinen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että hevosen koko hieman hermostutti minua. En minä enää tämän mittaisena millään poneilla pääsisikään, mutta olin salaa toivonut ensimmäiselle tunnille sitä hieman matalampaa ruskeaa hevosta. Yritin kuikuilla Immen takaa olisiko se tällä tunnilla, mutta näinkin opettajan harppovan kentälle.
Tätä tuntia opettaa ilmeisesti Tiia eikä Viivi, päättelin Tiian saapumisesta. Molemmat opettajat ovat vaikuttaneet ensitapaamisteni perusteella mukavilta, joten olen tyytyväinen joka tapauksessa. Tiia antoi muutamia ohjeita pienen mustan ponin ratsastajalle ja kaarsi sitten luokseni tarkastamaan hevosen varusteet
”Onkos sulla taluttajaa mukana?” hän kysyi kiristäessään satulavyötä.
”Ei ole, tarviiko sellaista?” kysyin toiveikkaana. Enköhän minä hevosta hallitse itsekin.
”Taluttaja olis hyvä olla näin alkuun.” Tiia sanoi hymyillen ja kääntyi huikkaamaan kentän reunalle: ”Haluaisko joku tulla taluttamaan?” Lettipäinen tyttö hihkaisi heti olevansa vapaaehtoinen, ja käveli tarmokkaasti luoksemme. Tunnistinkin hänet Juliaksi, hän oli tullut juttelemaan ennen tuntia ja oli neuvonut minulle tien toimistoon. Tiia kuulosti tyytyväiseltä: ”Hyvä Julia, voit varmaan myös auttaa Tinon selkään? Tauvon ratsastaja näyttää tarvitsevan apua, meen itse sinne.”
”Taidan käydä suosiolla hakemassa sulle penkin.” Julia naurahti nyökätessään Impeä kohti. ”Joo, se olis ehkä hyvä.” vastasin hymyillen, iloisena ystävällisestä jutustelusta. On mukavaa, että taluttajana ei ole joku aivan tuntematon. Matkin viereistä ratsukkoa ja laskin jalustimet alas uuden tuttavani tuodessa penkkiä. ”Okei, pidän tältä puolelta kii, niin nouse vaan selkään.” hän ohjeisti. Kapusin satulaan hieman vaivalloisesti ja töytäisin vahingossa jalallani hevosen kylkeä. Impi seisoi kuitenkin kiltisti paikallaan, liikutteli vain hieman korviaan kuin kysyäkseen ”Mitä siellä selässä oikein tapahtuu?” Istahdettuani otin vaistomaisesti satulan etukaaresta tukea, etten alkaisi huojumaan selässä. Maahan on aika pitkä matka, totesin varovaisesti alas vilkaistessani. ”Laitetaan vielä jalustimia vähän pidemmäksi, nostaisitko jalkaa?” Julia pyysi säätäessään jalustimia tottunein ottein. Yritin keskittyä johonkin muuhun kuin etäisyyksiin tasapainoillessani vuorotellen jalustimet oikean mittaisiksi, kunnes kaikki näytti olevan valmiina.
Epäröin. Tästäkö tämä nyt alkaa? Ensimmäiset askeleet hevosen selässä? Taisin näyttää aika hermostuneelta Julian kiinnittäessä riimunarua hevosen suitsiin. ”Ei tarvi pelätä, tää on tosi kiltti.” hän vakuutti rohkaisevasti hymyillen ja taputti Impeä. Hevonen pärskähti rennon oloisena, ja uskaltauduin itsekin rapsuttamaan sitä harjantyvestä. ”Oho, onpa lämmin!” huudahdin yllättyneenä. Aivan kuin lyhyen karvan alla olisi patteri. ”Jep! Talvisin lämmittää ihanasti. Oletko valmis aloittamaan?” Nyökkäsin rohkaistuneena ja Julia pyysi hevosta eteenpäin.
Impi lähti liikkeelle ja otteeni satulasta tiukkeni. Sitä tunnetta on hankala kuvailla, mutta hevosen liike tuntui tosi hassulta. Mieleeni tulivat huojuvat norsukaravaanit, kun keinuin puolelta toiselle Immen astellessa rauhallisesti eteenpäin. Jonkin aikaa kävelimme vain uraa pitkin ohjin hevosiin totutellen, kunnes Tiia siirtyi aidan viereltä keskelle kenttää ja rykäisi kurkkuaan. ”Nonniin! Tänään tutustellaan taas hevosiin ja harjotellaan vähän ympyröitä. Kokkeillaan myös pientä pätkää ravia, mutta nekin osuudet saa mennä käynnissä, jos vielä jänskättää.” hän ohjeisti, jatkaen heti perään: ”Ihan alkuun muistellaan kuitenkin vielä ohjasotetta ja pysähdyksiä. Siellä on Vuokon kanssa ohjat just oikein! Taminan kanssa voi vielä vähän lyhentää, muuten hyvä! Tahvo liikkeelle!” Tuntui, että Tiialla oli silmät selässäkin hänen neuvoessa ratsukoita. Näin, että hän oli juuri kääntymässä minuun päin, joten yritin istua selkä mahdollisimman suorassa ja peukut pystyssä, juuri kuten sisko ohjeisti.
”Täähän on sun eka tuntis, miltä tuntuu?” hän kysäisi virnistäen. ”Ihan kivalta. Onhan tässä totuttelua.” vastasin totuudenmukaisesti ja rapsutin Impeä uudelleen, kun en oikein tiennyt mitä tehdä. ”Loistavaa, Immen kanssa kelpaakin alotella, se on oikea enkeli.” Tuntui aivan kuin hevosen askel olisi keventynyt kehujen jälkeen. Kuinka fiksuja ne oikein ovat? Ennen kuin ehdin kauhistua liikaa, Tiia ohjeisti minua erikseen: ”Tulit kurssille hieman aloituksen jälkeen, niin etene vaan rauhassa omaa tahtias. Saat toki kokeilla jo tunnin asioita, jos haluat, Julia tässä katsoo että pysyt selässä.” Hän nyökkäsi Julialle. Sain vielä lisävinkkejä ohjasotteen suhteen ja pääsin harjoittelemaan pysähtymistä.
Impi pysähtyi hitaamman puoleisesti ja lähti liikkeelle vielä hitaammin, mutta minua se ei haitannut. Muutaman kierroksen jälkeen käynnissä istuminen alkoi tuntua jo aika luontevalta, enkä enää keinunut niin paljoa. Pian pääsimme myös tekemään tunnin varsinaista tehtävää, eli ympyröitä päädyissä ja ravia yhdellä pitkistä sivuista. Alkuun jätin kuitenkin raviosuuden suosiolla pois. Kääntäminen tuntui aika hankalalta ja siihen oli keskityttävä paljon, mutta Tiian ja Julian auttaessa vältyin kaartumasta itse liikaa sivulle.
Ympyröiden sujuessa päätin kokeilla myös ravia. Käännyimme pitkälle sivulle ja Julia maiskautti pari kertaa minun painaessani kevyesti pohkeita, jolloin Impi totteli kuuliaisena ja nosti ravin. Tuntui, että putoan hetkenä minä hyvänsä. Jos käynti oli kuin karavaaninorsun selässä keinumista, tämä oli kuin villiintyneen norsulauman kyydissä sinnittelemistä. Aloin olla kiitollinen siitä, että minulla oli taluttaja. Jotenkin pääsin kuitenkin pitkän sivun loppuun, ennen kuin rojahdin Immen kaulalle huilimaan. ”Oliko rankkaa?” Julia tiedusteli hyväntuulisesti jatkaessamme käynnissä. Nyökkäsin vastaukseksi, edelleen kaulalle kumartuneena. ”Se oli kuitenkin omalla tavallaan hauskaa.” myönsin ja otin ohjat takaisin käsiini. Menimme lopulta ravipätkän vielä pari kertaa uudelleen ja viimeisellä kerralla päästin jo hetkeksi irti satulan etukaaresta, vaikka jouduinkin lopulta tarraamaan siihen uudelleen.
Huokaisin helpotuksesta, kun Tiia käski meitä hiljentämään lopullisesti takaisin käyntiin. ”Nyt hevosille voi antaa pitkät ohjat ja antaa niiden kävellä. Jos haluaa, voi kokeilla ottaa jalustimet pois jalasta hetkeksi.” Sellaisiin temppuihin en vielä uskaltautunut, mutta rapsuttelin Impeä ja päästin ohjat kokonaan löysäksi.
Mielestäni yksi askellaji jäi kuitenkin kokonaan käymättä. ”Eikö me laukata ollenkaan?” kuiskasin Julialle hämmentyneenä. ”Laukata ekalla tunnilla? Ei sentään.” hän naurahti epäuskoisena. ”Miksei?” Pinja hehkuttaa minulle aina laukkavideoitaan, joten olisin halunnut kokeilla. ”Se on niin paljon nopeampaa, että ensin pitää hallita hevonen käynnissä ja ravissa.” hän selitti. ”Siis paljon nopeampaa kuin ravi, Impihän ravaa melko rauhallisesti.” Olin hieman harmistunut, mutta totesin sen kuulostavan järkevältä. Ravikin oli aika haasteellista, joten ehkä on hyvä, jos harjoittelen sitä ensin sujuvammaksi. Laukata ehtii myöhemminkin.
Pian oli aika laskeutua satulasta ja melkein pyllähdin selälleni, kun pääsin maahan. Jalat tuntuivat ihan hyytelöltä. ”Siihen tottuu ajan kanssa, kannattaa laskeutua hitaasti, niin ei kaadu.” Julia antoi vielä viimeiset neuvonsa, ennen kuin hänen oli mentävä jatkamaan omia puuhiaan. ”Nähdään!” huikkasin hänelle heipat, saaden saman vastauksen takaisin. Uskomatonta, että olen nyt jo tutustunut johonkuhun! Juliaa aidalla odottavat tyypitkin vaikuttavat mukavilta, ainakin näin olemuksen perusteella. Käännyin Immen puoleen ja rapsuttelin sen kaulaa, vastustaen halua upottaa naamani sen lämpimään harjaan. En malta odottaa seuraavaa tuntia!
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Sept 7, 2023 13:33:37 GMT
to 7.9.2023 Hevoshulluuden ensioireita Yleensä tunnilla keskittyminen on ollut helppoa, mutta tänään siitä ei tuntunut tulevan yhtään mitään. Trigonometria meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Melkein huomaamattani olin luonnostellut matikanvihkoon yhden niistä hevosista, joita näin viime tunnilla. Kauniinruskea, jykevä ja tuuheaharjainen hevonen tuijotti minua marginaalista korvat höröllä, laukaten reippaasti kohti katsojaa. Tai noh, jokainen jalka näyttää menevän eri suuntaan, sillä hevosten piirtämien osoittautuikin aika hankalaksi. Saku yritti kurkkia viereisessä pulpetissa mitä piirsin, mutta blokkasin hänen katseensa vaihtamalla asentoa. En halua vielä kertoa hänelle, että olen aloittamassa ratsastusta. Päätös oli muutenkin aika nopea, niin eihän sitä vielä tiedä innostunko edes. Viime torstain jälkeen en kuitenkaan malttanut odottaa kuin kuin seuraavaan iltaan, ennen kuin jo kysyin äidiltä ratsastustuntien aloittamisesta. Hän oli yllättynyt, mutta suostui heti, vaikka hämmästelikin miksen mennyt samalle tallille kuin Pinja. Aiheesta vainun saatuaan Pinjakin saapui tivaamaan syytä sille, miksen halua hänen kanssaan samalle tallille. Hänen mielestään Helmiksellä en kehittyisi tarpeeksi nopeasti, koska siellä olisi kaikenlaista turhaa maastoilua ja muuta höntsäilyä, eikä pääsisi heti hyppäämään esteitä. Sen jälkeen Pinja luetteli pitkän litanian muita syitä, joiden perusteella hänen Koiviksensa on parempi kuin Helmis tai mikään muu lähiseudun talli. En halunnut sanoa hänelle, että mielestäni Helmiksessä on paremmat oltavat ja ilmapiiri. Juuri tämä ’höntsäily’ minua tallissa viehätti. Valehtelin siis hänelle ja äidille, etten kehtaisi näyttäytyä samalla tallilla kuin pikkusiskoni, ja että minun on muutenkin käytävä kauempana ratsastamassa, ettei maine menisi koulussa. Selitys näytti menevän läpi, joten Pinja opetti minulle loppuillan innoissaan hevostietoa ja vinkkejä ekalle tunnille. Ohjat on laitettava kummallisesti pikkurillin päältä ja nyrkit on pidettävä pystyssä. Kantapäiden alhaalla pitäminen on erityisen tärkeää, eivätkä ne saa nousta liikaa edes ravissa ylös alas hyppiessä, eli keventäessä. Ryhdin on oltava suora ja katseen eteenpäin…Neuvoja oli niin paljon, etten yrityksistäni huolimatta saanut niitä kaikkia painettua mieleeni. Yritin nyt kuitenkin muistaa mahdollisimman monta luonnostellessani itseäni ruskean hevosen selkään. ”Ja Tino on näköjään löytänyt kiinnostavampaa puuhaa kuin kosinin laskemisen. Vai haluaisiko hän kenties tulkita tätä kolmion kulmaa pensselillä viivoittimen sijaan?” havahduin opettajan narisevaan ääneen ja huomasin lähes koko luokan tuijottavan minua, osa nauraen. Lehahdin punaiseksi ja yritin kyyristyä alemmas penkissä, tehden itseni todennäköisesti vain entistä näkyvämmäksi. Onneksi opettaja siirsi kysymyksen jollekulle toisella ja luokka hiljeni jälleen. ”Sori, yritin varoittaa.” Saku kuiskasi kumartuen lähemmäs. ”Minkäs teet, oma syyni.” huokaisin hänelle vastaukseksi käteeni nojaten. Pakko se kai on edes vähän yrittää laskea. Heti sitten kun piirrän vielä ihan vähäsen lisää yksityiskohtia tälle hevoselle, mikäköhän sen nimi on… (Jos tunneille voi ilmoittautua tälleen tarinan jälkikirjotuksessa, niin ilmoitan tässä Tinon alkeiskurssille ! Muistaakseni siinä on vielä vapaita paikkoja?)
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Aug 28, 2023 10:28:16 GMT
Tino tarina nro 2! to 31.8.2023 (julkasen eri päivänä, sainkin valmiiksi nopeammin ku mitä oletin) Kaarsin pyörälläni Helmipuroon vievälle tielle, ja lukitsin sen samaan puuhun kuin viimeksikin. Tällä kertaa koulu loppui aikaisin, joten ripeästi polkien ehdin paikalle jo neljäksi. Netin mukaan nyt pitäisi olla käynnissä ratsastustuntejakin, ellei niitä ole peruttu kovan helteen vuoksi. Tallilla oli selkeästi enemmän kuhinaa kuin keskiviikkoiltana. Yhden tallityöntekijän sijaan paikalla oli useita vähän aikuisemman näköisiä ihmisiä, sekä joitakin nuorempia tyttöjä. Aikuiset näyttivät keskustelevan jostakin hevosten juomaämpäreihin liittyvästä ongelmasta, sillä yksi heistä piti kädessään vuotavaa saavia. Kuulin ruskeatukkaisen naisen mainitsevan, että hevosille on haettava varastosta uusi ämpäri, etteivät ne läkähdy tähän lämpöön. Nuoret ratsastajat puolestaan keikkuivat aidalla ja yrittivät houkutella pullukoita pikkuponeja rapsuteltavaksi. Yritys ei kantanut hedelmää, mutta tytöt jatkoivat houkuttelua sinnikkäästi, kunnes heidät värvättiin ehjän ämpärin hakuun. Ilmeisesti tehtävä oli mieluisa, sillä tytöt kirmasivat heti tallirakennuksen suuntaan − muistaen kuitenkin hiljentää vauhtia hevosten vuoksi. Astelin hieman ujona aitausten ja ihmisten ohi kohti punaisten rakennusten keskittymää, jonka vieressä näytti olevan kenttä. En tiennyt, mitä tehdä käsilläni, joten survoin ne taskuihini ja yritin näyttää rennolta. Olisi ehkä sittenkin pitänyt kysyä pikkusiskoa mukaan. Pinja on niin sosiaalinen, että olisi solahtanut piireihin kuin kala veteen. Hän olisi varmaan tässä vaiheessa selvittänyt tallilaisten ratsastustunnit, lempihepat ja vielä seurannut heitä Instassa. Toisaalta yksin talliin tutustuminen on omalla tavallaan jännittävää. En tunne täältä vielä ketään, eikä kukaan täällä tunne minua, joten saan tutustua paikkoihin rauhassa. Tunti oli näköjään jo alkanut. Muistan Pinjan tunneista sen, että alkuun hevoset kävelevät rauhallisesti opettajan selittäessä tunnin tehtävää. Huomasin myös kentän lyhyellä sivulla olevan jo pari katselijaa. En kuitenkaan halunnut istua varjossa näin kauniina kesäpäivänä, joten harpoin toisella puolella olevalle nurmikolle istumaan. Paikaltani näki ja kuuli hyvin sekä kentän tapahtumat, että muun tallipihan puuhastelut. Katselin, kun ratsastajia käskettiin keräämään ohjat ja aloittamaan hevosten lämmittely. Tunnin tunnelma oli kuitenkin hyvin erilainen verrattuna aiemmin näkemiini ratsastustunteihin. Hevoset liikkuivat eteenpäin reippaan oloisina korvat hörössä, eivätkä jääneet jumittamaan paikoilleen. Perinteisen tyylitellystä ratsastusvaatetuksestaan huolimatta, opettaja ei ollut tiukka, vaan kannusti oppilaitaan ja kehui heitä hyvien suoritusten jälkeen. Ratsastajat näyttivät keskittyneiltä, mutta iloisilta, ja hymyilivät onnistuessaan. Siskoni tunneilla vallitsee suoranainen armeijakuri, eikä hymyjä näe kasvoilla edes harvinaisten kehujen saattelemana. Tämä vaikuttaa ihan eri lajilta! ajattelin hämmästyneenä. Aloin katsellessani myös katua valitsemaani istumapaikkaa, sillä aurinko todella porotti tänään täydeltä terältä. En kuitenkaan enää kehdannut vaihtaa paikkaa varjoisalle sivulle, vaan sinnittelin lopputunnin silmiäni siristellen. Hevoset eivät vaikuttaneet piittaavan lämmöstä. Tehtävä oli kumminkin melko yksinkertainen ja välissä pidettiin kävelytaukoja, joiden aikana ne saivat halutessaan juoda. Huokaisin silti helpotuksesta ratsastajien siirtyessä loppukäynteihin, pärskiviä hevosia taputellen. Villi länsi-tyylisesti pukeutunut poika alkoi heti ohjaamaan hevostaan yhdellä kädellä, mutta otti ohjat kuuliaisesti takaisin molempiin käsiin opettajan merkitsevän katseen jälkeen. Pian olikin jo palautteen ja jalkautumisen aika. Yllättäen tuntia pitänyt nainen heilautti kättään minulle ja kysäisi: ”Hei! Sinua en olekaan nähnyt aiemmin, voinko auttaa jotenkin?” ”Ei, olen siis ihan vain katselemassa.” Vastasin yllättyneenä ja väläytin nopean hymyn. ”Sekin on täysin sallittua.” Hän hymyili takaisin, nojaten kentän aitaan jalat huolellisesti ristikkäin aseteltuna. Nainen otti taskustaan puhelimen ja naputteli jollekulle viestiä tekokynnet sauhuten, vilkuillen samalla, että ratsastajat saavat hevosensa talutettua pois kentältä. ”Tuota, teillä on täällä tosi kivan näköisiä hevosia.” tokaisin hetken mielijohteesta, ”Tyytyväisen oloisia” lisäsin perään. Hän nosti katseensa puhelimestaan ja hänen ilmeensä kirkastui: ”Eikö, hevoset ovat ylpeytemme. Missä päin ratsastat, jos olet kerta täällä uusi?” ”En ole oikeastaan koskaan ratsastanut.” myönsin. ”No, meillä olisi alkeiskurssilla vapaita paikkoja, jos kiinnostaa.” nainen tokaisi, irrottautuen aidasta. ”Olen Viivi.” hän esitteli itsensä tomerasti ja tarjosi kättelyä. ”Tino.” vastasin kättelyyn, yllättyen melko napakasta kädenpuristuksesta. Viivin puhelin värisi ja hän näytti muistaneen jotakin, mitä oli ollut tekemässä. Hän nyökkäsi minulle hyvästiksi, ja jatkoi matkaansa hallitun vauhdikkaasti harppoen. Jäin katselemaan tyhjää kenttää ja mietiskelemään kaikkea tänään kokemaani. Kyllä minä tällaista ratsastusta voisin kokeilla, jossa hevoset ovat tyytyväisiä eikä meno ole niin haudanvakavaa. Näinkö se hevoskärpänen puree? Ei minua ole aiemminkaan haitannut tunteja katsella, mutta nyt ensimmäistä kertaa minua kiinnostaa nousta selkään asti kokeilemaan. Täällä näkyi myös tunnilla ainakin yksi poika, joten on ihan mukava tietää, etten ole ainut miespuolinen koko tallilla. Päätin nyt, että aion ottaa asian esille kotona jo tämän viikon aikana. Eihän se ratsastus paljoa pyöräilyä vaikeampaa voi olla, vai mitä? (Edit: tavoittelen tässä sit samalla tuota kesähellemerkkiä! Unohdin mainita)
Ylläpidon kommentti: Hyvä meno jatkuu! Kuvailit hienosti jännitystä ja kasvavaa kiinnostusta hevosia kohtaan. Olet jo heti ottanut mukaan myös muita hahmoja tosi kivasti Päivitän kaappisi saman tien ja laitan hellemerkin sinulle. Jatka samaan malliin!
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Aug 18, 2023 9:03:41 GMT
Heii, mietin et onko jossakin ohjeita/sääntöjä tarinoille? Kuulin jonkun mainitsevan sellaisesta, mutta tuntuu etten millään löydä (joo sori en oo yp) Kyllä ainakin joskus muistaakseni on ollu, en nyt muista missä, mutta ainakin ihan vaa niitä perusasioita, lopetusmerkkejä tms. ja sit saa ottaa muita hahmoja mukaan ja pitää olla realistinen, ei mtn et "tänään hyppäsin laitumella hevosen selkään ja hyppäsin aidan yli ja sitten 3m esteen yli" Ja tarinan ei tartte sijoittua samaan päivään kun sen tekee. Okei kiitos! Voihan se olla et ne on nyt vaikka päivityksen alla tai jotain, hyvä tietää etten oo missanu jotain tärkeetä sääntöä
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Aug 17, 2023 15:30:13 GMT
Heii, mietin et onko jossakin ohjeita/sääntöjä tarinoille? Kuulin jonkun mainitsevan sellaisesta, mutta tuntuu etten millään löydä
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Aug 16, 2023 13:57:17 GMT
Tinon tutustumistarina! ke 16.8.2023 Pyörän renkaiden alla ratissut sora oli muuttunut hiekkatieksi jo jonkin aikaa sitten, mutta Helmipuron tallia ei vielä näkynyt. Polkaisin turhautuneena pyöräni poljinta ja kaivoin jälleen taskustani mummokuorisen puhelimeni, joka ei suostunut menemään päälle. ”Aina se laturi unohtuu...” huokaisin ja laitoin luurin takaisin taskuuni. Katselin neuvottomana edessäni aukeavaa metsämaisemaa, joka ei idyllisyydestään huolimatta ollut se, mitä etsin. Saakohan niille talleille edes tulla kysymättä? Epäilys hiipi mieleeni. Ei minulta ole siskon tallilla mitään kysytty, mutta tästä tallistahan en tiedä juuri mitään…Olisin vain mennyt sinne missä hänkin käy, ei se nyt niin noloa olisi ollut. Soimasin itsepäisyyttäni, mutta olin pyöräillyt jo melkoisen matkan, enkä halunnut kääntyä enää takaisin. Päätin yrittää vielä kerran. Maisemat eivät juuri muuttuneet, sillä näin edelleen ympärilläni pelkkää metsää. Jonkin matkaa ajettuani haistoin kuitenkin tutun tuoksun. Vaikken olekaan roikkunut maneesin katsomossa kuin pakon edessä, lannan tuoksun olen oppinut tunnistamaan. Ei vienyt kauaa, kunnes näin suuria valkoisia aitauksia ja tiesin saapuneeni oikeaan paikkaan. Laskeuduin alas pyöräni satulasta ja huokaisin helpotuksesta. Kaukaa tähyillen tallipiha näytti tyhjältä, kehtaisin hyvin käydä pyörähtämässä ja katselemassa paikkoja. Päätin kuitenkin viedä oman uskollisen ratsuni – maastopyörän nimeltä Tuulentaittaja – jonnekin sivummalle. Kuulemani mukaan hevoset ovat säikkyjä, parempi siis pelata varman päälle. Lukitsin Tuulentaittajan varmuuden vuoksi puuhun kiinni ja astelin polkua pitkin peremmälle. Kello oli noin kymmenen yli kuusi kun lähdin, joten arvelin sen olevan nyt noin varttia vaille seitsemän. Minulla olisi vielä hyvin aikaa. Päätin katsella nyt itse hevosia, joita oli aitauksissa sekalaisissa ryhmissä, niitä varten kun kerran tulin. Vihreä ruoho näytti maistuvan hyvin, hevoset nyhtivät sitä maasta ötököitä hännillään huiskien ja verkkaisesti kävellen. Välillä joku niistä vilkaisi minuun päin, mutta kääntyi taas pian ruohon pariin. Laskeva aurinko loi upeita valonsäteitä erivärisille turkeille, tehden maisemasta kuin idyllisen postikortin. Jos luonnosvihkoni olisi mukana, saattaisin yrittää piirtää sellaisen, vaikken usko, että onnistuisin kuvaamaan tunnelmaa yhtä maagisena. Lähemmäs kävellessäni huomasin osan hevosista olevan melko suuria. Silmiini pisti etenkin iso tummanruskea hevonen, joka leikki toisen, melkein yhtä kookkaan punaruskean hevosen kanssa. Katsoin millä vauhdilla ne kiisivät ympäri aitausta ja tunsin melkein omissa silmissäni vilistävän. Siirsin huomioni suosiolla poneihin, jotka laidunsivat leppoisasti eri aitauksessa. Suunnilleen tuon kokoista ponia siskoni haluaa, ajattelin hajamielisenä silmäillessäni valkoista ponia, jolla oli musta harja ja hassunvärinen turpa. Äiti yrittää suostutella häntä hankkimaan isomman, ettei hän kasvaisi ponista yli. Hän on kuitenkin aina ollut melko lyhyt, joten itse en usko sen tulevan ongelmaksi. Ehkä äiti vain haluaa hevosen, jolla voisi itsekin ratsastaa. Hevoshuuma on vallinnut perheessämme nyt useamman viikon ajan, vaikka puhetta hevosen hankkimisesta on ollut jo pidempään. Siskoni Pinja aloitti ratsastuksen noin 4 vuotta sitten ja on ollut ’heppahullu’ siitä lähtien. Normaalisti 13-vuotiaalle ei välttämättä vielä hankittaisi omaa hevosta, mutta äitini oli aikoinaan hevosihminen, eikä koskaan täysin hyväksynyt elämäntyylinsä vaihtamista. Ymmärtääkseni hänen oli lopetettava opiskelun vuoksi, mutten ole asiasta täysin varma. Joka tapauksessa, meille on jatkossa tulossa hevonen ja halusin sen vuoksi yrittää ymmärtää, mikä niissä niin viehättää. En halunnut muiden vielä tietävän, joten ajattelin käydä pyörähtämässä vieraalla tallilla Pinjan tallin sijaan. Tämä talli vaikuttaa muutenkin sitä mukavammalta. Aitaukset ovat paljon suurempia, tilat näyttävät siistimmiltä ja vaikken asiassa mikään ekspertti olekaan, hevoset näyttävät voivan hyvin. En meinaa ymmärtää sitä armeijakuria, joka osalla talleista näyttää vallitsevan. Uskoisin, että tällainen rauhallisempi paikka on varmaan hevostenkin mielestä mukavampi. Havahduin ajatuksistani, kun kuulin kauempaa oven kalahduksen. Punaisista rakennuksista yhden ovi näytti auenneen, ja siitä peruutti heinällä täytettyjen kottikärryjen kanssa räikeän punatukkainen tatuoitu nainen. En tiennytkään, että tallilla on tuonnäköistä porukkaa, ajattelin hölmistyneenä. Mielikuvani heppatytöistä ja muista tallilaisista ovat varmaan olleet aika stereotyyppisiä, semmoisia lettipäisiä ja poninhäntäisiä ruutusukkatyttöjä. On kyllä hyvä merkki, jos täällä hyväksytään erilaisuus. Mietin optimistisena, Pääsee varmaan helposti mukaan porukkaan. Näin kuinka kottikärryt vaihtoivat suuntaa, ja muistin, etten tiennyt saiko täällä oleskella ilman lupaa. Käännyin äkkiä kannoillani ja hipsin muina miehinä takaisin pyöräni luo, yrittäen pysytellä strategisesti puiden ja aitojen takana. Vaikutti siltä, ettei minua ehkä huomattu. Vilkaisin vielä kerran laiduntavia hevosia, jotka nyt höristelivät korviaan kuullessaan kottikärryjen äänen. Ne olivat oikeastaan aika suloisen näköisiä, etenkin ne, jotka lähtivät hölkkäämään kohti kottikärryjen kuljettajaa tämän lähestyessä niitä. Hyppäsin itse pyöräni kyytiin ja käänsin suunnan takaisin kotia kohti. Ajattelin puiden reunustamaa tietä pitkin polkiessani, että täällä voisi kyllä käydä uudelleen.
Ylläpidon kommentti: Vau, Tino! Olet selvästi kokenut kirjoittaja. Oikeinkirjoitus ja kappalejaot ovat kunnossa ja tarinan sisään on helppo hypätä. Innoissani menenkin tästä lukemaan jatkoa.
|
|
Tino
Tuntiratsastaja
Posts: 15
|
Post by Tino on Aug 16, 2023 13:54:28 GMT
Tino Seppälän oma päiväkirja
|
|